Hei taas!
Jokunen päivä sitten lapset saivat päiväkodissa tehdä omakuvat. Keskustelimme myös aiheesta, mikä on omakuva, mikä minäkuva jne. Pohdimme myös hieman ulkoista ja sisäistä minää, miten voin peilistä katsoa, että minulla on siniset silmät jne. mutta jos sanotaan, että olen iloinen ihminen tai ymmärtäväinen, se lähtee jostakin muualta.
Itse asiassa minulla oli sattumoisin kaksi pehmeätä, pientä kämmenen kokoista sorminukkea, tyttö ja poika, jotka piilotin paitani sisään ja nukkeja käyttämällä herätin lapsissa ajatusta siitä, että jos minulla on paha mieli niin onko se tyttö siellä sisällä joka ajattelee/puhuu jotakin asiaa ja sitten se näkyy minun kasvoilla ja kehossa. Toin nuken kurkistamaan paidan sisästä silloin kuin puhuin sisäisestä minästä. Tämä nauratti lapsia mutta samalla herätti ajatuksia ja myös yhtämielisyyttä.
Kysyin myös eskareilta, kuka on heidän lähin ystävänsä ja vastauksia tuli liuta... kerroin sitten omani: minä itse! :-D Sanoin, että uskon, että meidän tulee olla itsemme ystäviä ja käytin jälleen nukkeja, että jos sisälläni nukke on surullinen, minun tulee lohduttaa ja kannustaa sitä ihan niin kuin tekisin toisille ystävilleni. En tiedä kuinka paljon lapset näitä ajatuksia omaksuivat mutta tunnekasvatus on minulle tärkeä ja mielenkiintoinen aihe, jota haluaisin enempikin lasten kanssa toteuttaa. Tässä kuussa päiväkodissa teemana onkin keho, aistit ja tunteet. Aiheet näin varmasti nousevat vielä esiin.
OMAKUVAN tekemisessä lapset saivat ensin käyttää vahaliituja ja sen jälkeen jatkaa työtä vesiväreillä.
Eskarit saivat tämän lisäksi vääntää omat nimensä piippurasseista jotka sitten liimattiin kuumaliimalla työn alareunaan kiinni (eri keeper ei pitänyt). Tämä oli hauska juttu!
Viskarit ja nuoremmat tekivät saman työn ja heidän kanssaan tekiessä hoksasin vasta haastatella lapsia! Kun lapset saivat työnsä valmiiksi, kutsuin heitä yksitellen luokseni työnsä kanssa. Kysyin heiltä: Kerropa minulle, minkälainen (lapsen oma nimi) on? Oli mielenkiintoista havaita sitä miten eri ikäiset lapset omaksuivat tämän kysymyksen. Se ei arvatenkaan ollut helppo - kun ei se meille aikuisillekaan tahdo olla helppoa kertoa itsestämme! Osalta kuitenkin tuli vastaus ja ihana oli nähdä yksikin viisivuotias tyttö hihkaisten heti itsestään, että KIVA! Toinen (poika) taasen totesi, että " No, ihan tavallinen ihminen!" :-D
Lasten kanssa työskentely on elämän rikkautta ja rakkautta!
Hmm... minkälaisen omakuvan sitä itse tekisi? Voisi olla vaikeaa!! Ehkä täytyy joku päivä kokeilla!
Ollaan itsemme ystäviä niin silloin valoa riittää!
Kaunista iltaa ja lempeitä unia!
<3 Rina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti