PIIIPPURASSISTA SANOJA ja muita ajatuksia

Hello!

Ulkona sataa. 

Uunissa on sämpylät paistumassa. Päällä on fleecehousut - ja takki, villasukat ja karvatossut. Taloyhtiössä on patterien huoltotyöt menossa - lämpöä ei ole pariin päivään pattereista saatu. Ajattelin, että uunikin saa nyt vähän lämmittää! ;)

Mitä teille kuuluu? 

Mitä minulle? 

Minun elämääni muutosten tuulia. Viiden vuoden työrupeama päiväkodissa päättyi kesällä. Tuli aika haistella uusia tuulia. Työstää unelmiaan. Omia "taikinoita" olen tässä siis pyöritellyt, josko taikina kohoaisi, josko siitä saisi leivottua jotakin konkreettista jaettavaksi...aika näyttää! ;)  Mielenkiintoista aikaa saan elää! 

Olin ajatellut, että sitten kun on aikaa, päivitän usein tätä blogiani, järjestän ja teen sitä, tätä ja tuota. Olenkin tehnyt monia juttuja. Maalannut eteisen seinän punaiseksi ja toisen keltaiseksi! Hurahtanut betonitöihin! Mutta niin tärkeätä ja arvokasta on ollut myös vaan se, että on saanut hetken OLLA! Uskon, että jokaisen oma onni löytyy siltä polulta, missä tekeminen syntyy olemisen kautta. Nykymaailmassa me vaan niin harvoin ehdimme olla, ja sitten teemme, teemme ja teemme, ja kadotamme ehkä sen arvokkaimman - yhteyden itseen. Suorittamista ei kukaan jaksa loputtomiin. On tärkeätä pysähtyä välillä itsensä äärelle ja kysyä mitä kuuluu ja vastata siinä hetkessä vain itselleen.

Kesällä tein muuten vitriinikaapista askartelukaapin. Jo pitkään olin turhautunut siihen, että askartelukaappini oli syvä kaappi liukuovien takana joka aina meni pyörremyrskyn lailla sotkuun vaikka kuinka olin yrittänyt järjestää paikan kaikelle. Katselin sitten yksi päivä astioita vitriinikaapissa ja mietin miksi niiden pitää olla siellä. Fanttilangat sopivat vallan mainioisti aalto-maljakkoon ja piippurassit äidin vanhaan lasiseen mehukannuun! :) Vitriinikaapista tuli väriä pursuva materiaalikaappi josta on ollut ilo poimia asioita ja lastenikin ollut helpompi löytää millon kuviosaksia tai vahaliituja. 

Parasta elossani on tänä syksynä ollut nähdä omia lapsiani. Olen aina nähnyt heidät, kuullut heitä, mutta tarkoitan nyt sellaista l ä s n ä o l e v a m p a a kuulemista ja näkemistä. Voin sanoa, että tiedän mitä heille kuuluu, mitä koulussa tapahtuu, mitkä asiat heidän mieltään askarruttavat. Olen niin kiitollinen heistä ja esim. siitä kun seiskaluokan aloittanut tyttäreni yksi ilta sanoi, että kokee voivansa puhua minulle ihan kaikesta. Se tekee minut onnelliseksi. 

Tänään poimin askartelukaapista piippurasseja ja väänsin sanoja joita ajattelin kiinnittää yllätyksenä perheelleni vessan peiliin tai jonnekin. Sitten ajattelin, että näitä olisi hauska tehdä muuallekin. Vaikka kaupan ilmoitustaululle tai vaateliikkeen pukukoppiin. Niiden lisäksi ajattelin teitä. 

Niinpä ilman minkäänlaisia ohjeita tällä kertaa toivon, että saatte kokea seuraavan omassa elämässänne:

 

<3 terkuin Rina   :)

OMAKUVA

 

Hei taas!

 

 Jokunen päivä sitten lapset saivat päiväkodissa tehdä omakuvat. Keskustelimme myös aiheesta, mikä on omakuva, mikä minäkuva jne. Pohdimme myös hieman ulkoista ja sisäistä minää, miten  voin peilistä katsoa, että minulla on siniset silmät jne. mutta jos sanotaan, että olen iloinen ihminen tai ymmärtäväinen, se lähtee jostakin muualta.

 

Itse asiassa minulla oli sattumoisin kaksi pehmeätä, pientä kämmenen kokoista sorminukkea, tyttö ja poika, jotka piilotin paitani sisään ja nukkeja käyttämällä herätin lapsissa ajatusta siitä, että jos minulla on paha mieli niin onko se tyttö siellä sisällä joka ajattelee/puhuu jotakin asiaa ja sitten se näkyy minun kasvoilla ja kehossa. Toin nuken kurkistamaan paidan sisästä silloin kuin puhuin sisäisestä minästä. Tämä nauratti lapsia mutta samalla herätti ajatuksia ja myös yhtämielisyyttä.

 

Kysyin myös eskareilta, kuka on heidän lähin ystävänsä ja vastauksia tuli liuta... kerroin sitten omani: minä itse! :-D Sanoin, että uskon, että meidän tulee olla itsemme ystäviä ja käytin jälleen nukkeja, että jos sisälläni nukke on surullinen, minun tulee lohduttaa ja kannustaa sitä ihan niin kuin tekisin toisille ystävilleni. En tiedä kuinka paljon lapset näitä ajatuksia omaksuivat mutta tunnekasvatus on minulle tärkeä ja mielenkiintoinen aihe, jota haluaisin enempikin lasten kanssa toteuttaa. Tässä kuussa päiväkodissa teemana onkin keho, aistit ja tunteet. Aiheet näin varmasti nousevat vielä esiin.

 

OMAKUVAN tekemisessä lapset saivat ensin käyttää vahaliituja ja sen jälkeen jatkaa työtä vesiväreillä.  

 

Eskarit saivat tämän lisäksi vääntää omat nimensä piippurasseista jotka sitten liimattiin kuumaliimalla työn alareunaan kiinni (eri keeper ei pitänyt). Tämä oli hauska juttu!  

 

Viskarit ja nuoremmat tekivät saman työn ja heidän kanssaan tekiessä hoksasin vasta haastatella lapsia! Kun lapset saivat työnsä valmiiksi, kutsuin heitä yksitellen luokseni työnsä kanssa. Kysyin heiltä: Kerropa minulle, minkälainen (lapsen oma nimi) on? Oli mielenkiintoista havaita sitä miten eri ikäiset lapset omaksuivat tämän kysymyksen. Se ei arvatenkaan ollut helppo - kun ei se meille aikuisillekaan tahdo olla helppoa kertoa itsestämme! Osalta kuitenkin tuli vastaus ja ihana oli nähdä yksikin viisivuotias tyttö hihkaisten heti itsestään, että KIVA! Toinen (poika) taasen totesi, että " No, ihan tavallinen ihminen!" :-D

 

Lasten kanssa työskentely on elämän rikkautta ja rakkautta!  

 

 

 

 

Hmm... minkälaisen omakuvan sitä itse tekisi? Voisi olla vaikeaa!!  Ehkä täytyy joku päivä kokeilla!

Ollaan itsemme ystäviä niin silloin valoa riittää! 

 

Kaunista iltaa ja lempeitä unia!

 

<3 Rina